Jälkipyykki

 Nyt bussissa itketyistä kyyneleistä on kulunut melkein vuosi. Näitä postauksia kirjoittaessa kävin päiväkirjani avulla läpi uudelleen koko aborttiin liittyneen tunneskaalan. Koen edelleen tehneeni oikein, vaikka muistoihin liittyy myös paljon surua. Näin jälkikäteen on helppo viisastella ja todeta, etten olisi pystynyt olemaan äiti vuoden takaiselle lapselle. Kyllä olisin. Olisinko ollut onnellinen syntyneestä lapsesta? Olisinko rakastanut lasta? Aivan varmasti. Olisinko selvinnyt vauvan kanssa siitä vuoristo-radasta, johon elämänpolku minut vuonna 2020 heitti. En usko. En olisi tässä kirjoittamassa tätä postausta. Niin moni asia olisi mennyt toisin, niin paljon tuskaa jäi onneksi kokematta. Siitä huolimatta takanani on elämäni vaikein ja rankin vuosi. Uuden ihmisen maailmaan saattaminen ja kasvattaminen olisi käynyt mahdot-tomaksi. Vielä mahdottomammaksi kuin olin uskaltanut edes odottaa.

Kun kokemustani tarkastelee näin etäältä, löydän siitä monia epä-kohtia, joita tulevaisuudessa tulisi korjata ja näin parantaa naisten oikeuksia omaan kehoonsa ja omasta elämästään päättämiseen. Vaikka abortti on näennäisesti sallittu Suomessa, on sen saaminen suuren työn takana. Olen luonteeltani sinnikäs, enkä koskaan luovuta helpolla, mutta silti  minulla oli välillä mennä usko siihen, että minun annetaan keskeyttää ei-toivottu raskaus. Voin vain kuvitella, kuinka vaikea aborttiprosessi on esimerkiksi teinille tai nuorelle aikuiselle, joka on ikänsä puolesta alttiimpi ympäristön tuomit-sevuuden vaikutukselle ja tarvitsee enemmän tukea prosessin läpi-käymiseen.

Ensimmäisenä tekstistäni silmiini pistää, kuinka monelle eri ihmiselle minun tuli asiani prosessin aikana esittää, jotta raskaus keskeytettäisiin. 1) Soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen 2) Kävin sairaanhoitajan vastaanotolla 3) kävin lääkärin vastaanotolla (joka kieltäytyi auttamasta minua) 4) kävin toisen lääkärin vastaanotolla, joka kirjoitti lähetteen keskeytykseen 5) soitin Naistenklinikalle varatakseni ajan keskeytykseen 5) kävin laboratoriotesteissä 6) Kävin Naistenklinikalla sairaanhoitajan vastaanotolla 7) Kävin Nais-tenklinikalla lääkärin vastaanotolla 8) Kävin uudelleen Naisten-klinikan sairaanhoitajan vastaanotolla. Vasta kahdeksas kohtaaminen tuotti halutun tuloksen ja sain keskeytykseen vaadittavat lääkkeet. Määrä tuntuu kohtuuttomalta.

 

Näin jälkikäteen ajatellen koen erittäin painostavaksi protokollan liittyen raskaudenkeskeytykseen. Minulle “pakkomyytiin” hormoni-kierukka osana normaalikäytäntöjä. Keskeytystä ei kuulemma voitu tehdä ilman, että suostun valitsemaan hormonaalisen ehkäisyn siitä eteenpäin. Vaikka kuinka vetosin terveyssyihin kieltäytyessäni kierukan käytöstä, jouduin lähtemään vastaanotolta resepti kourassa. Onneksi sain sovittua lääkärin kanssa, että varaan ajan kierukan asentamiseen itse, vaikka hän tarjoutui sen minulle varaamaan. Tietenkään en varannut aikaa, koska en kannata hormonaalista ehkäi-syä. Ymmärrän lääketieteellisen perusteen hormonaalisen ehkäisyn vaatimuksesta, sillä onhan se suhteellisen halpa ja helppo tapa ehkäistä ei-toivotut raskaudet, mutta en voi käsittää, että sitä pidetään aborttien yhteydessä vaatimuksena. Itse en aio enää koskaan tukeutua hormonaaliseen ehkäisyyn, se on tuonut minulle mukanaan vain sairauksia ja vieraantumista omasta kehosta, puhumattakaan siitä, mitä hormonit tekevät eläimistölle ja luonnolle päätyessään jäteveteen. Rehellisyyden nimissä voin sanoa, että elämänlaatuni parani todella paljon lopettaessani kokonaan hormonaalisen ehkäisyn ensimmäisen raskauteni yhteydessä.

Abortti tuntuu myös olevan erittäin vaiettu asia. Yritin prosessin aikana löytää netistä kokemuksia ihmisiltä, jotka olivat läpikäyneet abortin ja sen mukanaan tuoman tunnemyrskyn. Sisältöä löytyi todella vähän. Ihmisten tuomitsevaa ja vihamielistä puhetta abortin teh-neitä ja aborttimyönteisiä kohtaan löytyi sitäkin enemmän. Tuntui kuin koko yhteiskunta olisi ollut sitä mieltä, että raskauden keskeyttäminen oli pahinta mitä voisin tehdä. Kokemukseni proses-sista kunnallisessa terveydenhuollossa ei parantanut käsitystäni.

Aborteista pitäisi puhua julkisuudessa paljon enemmän, kertoa ihmis-ten kokemuksia, antaa näkökulmia. Aihe tarvitsisi kasvot. Ja siitä huolimatta päätän toistaiseksi kirjoittaa kokemuksistani ano-nyymisti, koska ainakaan vielä minulla ei riitä rohkeus olla ne kasvot. Lähipiiristäni olen löytänyt tasan kaksi ihmistä, jolle olen abortista kertonut. Kaksi. Molemmilla kerroilla minua pelotti to-della paljon, mitä nämä kaksi minusta ajattelisivat. Pystyisivätkö he ymmärtämään syitä tekoni taustalla, hyväksymään minut, vaikka eivät hyväksyisikään aborttia? Onneksi kerroin. Pystyn kuvittelemaan vain harvoja asioita, joista kertominen on yhtä vaikeaa. Syynä siihen on häpeä ja pelko, jota julkinen aborttikeskustelu ja asenne maalaavat raskauden keskeyttämistä pohtivan tajuntaan.

Mielestäni raskaudenkeskeytysprosessia pitäisi yksinkertaistaa, kon-takteja vähentää ja tarjota ennemmin aborttiin turvautuvalle auto-maattista keskusteluapua kuin jatkuvia kyselyitä ja vakuuttelu-vaateita siitä, miksi joku päätyy aborttiin. Naisen oma tahto pitäisi olla riittävä syy. Kukaan ei varmasti tee sitä ratkaisua kevyin mielin. Elämäntilanteita ja olosuhteita on monenlaisia, miksi kukaan muu kuin nainen itse olisi pätevämpi päättämään, aikooko hän synnyttää lapsen tähän maailmaan vai ei?