Istuin jälleen odotusaulassa. Tällä kertaa tiesin, että reissu olisi viimeinen aiheen tiimoilta, joten vaikka tiedostin joutuvani taas kerran kertomaan tarinani alusta seuraavalle uudelle ihmiselle, turhautuminen ei kasvanut lamaannuttavan suureksi. Täytyy kehua Naistenklinikan henkilökuntaa! Minut kohdattiin ammattimaisesti ja empaattisesti, ja herkällä otteella sekä hoitaja että lääkäri haastattelivat minut saaden ammattitaidollaan ahdistukseni katoamaan.
Ultraäänitutkimus oli jännittävä. Pelkäsin kuulevani lapsen sydänäänet tai näkeväni ruudulla jotain, joka saisi minut toisiin ajatuksiin abortin suhteen. Onneksi pelkoni oli turha. Ammattilaisen ottein lääkäri ja hoitaja tarkistivat ultralla kohtuni ja hieno-tunteisesti puhuivat vain raskausmateriasta. Näyttö oli käännetty niin, etten vahingossakaan olisi nähnyt siitä vilaustakaan. Monen keskustelun jälkeen sain pillerin, joka käynnistäisi keskeytyksen ja toinen pilleri otettaisiin kahden vuorokauden kuluttua kotona. Tunsin suurta helpotusta nielaistessani pillerin. “Nää on näitä juttuja, jotka täytyy vaan hoitaa”, totesi sairaanhoitaja, kun kuunteli vankkumatonta päätöstäni. Samalla hetkellä suuri häpeän aalto ajautui kauemmas minusta ja tunsin ratkaisuni olevan sallittu ja hyväksytty. Askel tuntui kevyemmältä. Kiitos. Nyt voisin taas olla minä.
Poistuttuani vastaanotolta mieleeni juolahti äitiysneuvolassa aikoinaan käyty keskustelu. Jokaisesta naisesta tehdään terveys-tietoihin tilastoa, joista selviää koko elämän ajalta mm. ras-kauksien määrä sekä elävänä ja kuolleena syntyneet lapset. Tämäkin raskaus päätyisi tähän tilastoon. Olisin ikuisesti leimattu; kolme raskautta, kaksi elävänä syntynyttä lasta, YKSI ABORTTI. Kantaisin sitä leimaa ikuisesti mukanani. Jokainen tietojani tutkiva näkisi nopeasti numero- ja kirjainkoodeista tekoni, ja se seuraisi minua koko elämäni. Jälleen kerran tunsin suurta häpeää. Tunsin, ettei ympäröivä maailma hyväksyisi enää minua ja tekoani. Olin syyllinen ja epäonnistunut. Olin tehnyt jotain, josta ei ollut edes sopivaa puhua kenellekään. Koko maailman tuntui vaikenevan abortista, kukaan ei tuntenut ketään, joka olisi käynyt läpi saman kuin minä. Ja silti kaikki tunsivat, mutta eivät vain tienneet. Tekoni oli vaiettu salaisuus.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Hennosti lämmittävä aurinko kurkisteli ohi vilahtelevien rakennusten takaa paljastaen sulavan lumen alta kaupungin pölyt ja saasteen. Mieleni harhaili keväisessä maisemassa tarttuen välillä yksittäiseen ajatukseen vain päästääkseen siitä kohta taas irti. Katselin suruissani bussin ikkunasta ohikiitävää maisemaa. Yhtäkkiä mieleeni juolahti, että juuri näihin aikoihin olisin voinut olla synnyttämässä. Olin lähes unohtanut asian. Elämäni oli jatkanut polkuaan ja loppukesän koettelemukset olivat jo kaukaisia muistoja. Ja silti. Jostain mieleni sopukoista juuri yhdeksän kuukautta myöhemmin se puski tajuntaani. Minä voisin nyt saada lapsen. Vauvan. Mahalaukkuni muljahti ympäri. Tunsin korvissa tutun huminan ja kurkussa kuristavan tunteen. Itku ei ollut kaukana. En voinut enää pidätellä sitä. Päätin antaa sen tulla. Ja niin itkin bussin takapenkillä lastani, jota ei koskaan tullut.
Kommentit
Lähetä kommentti