Walk of Shame

 Viikko ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Vatsaani aristi. Raskauden ensioireet alkoivat näyttäytyä tutulla tavalla. Osasin jo tunnistaa ne. Oireet pahensivat syyllisyyttäni. Tämä tapahtui oikeasti. Tämä tapahtui minulle. Minun sisälläni kehittyi uusi elämä ja halusin siitä eroon. Tunsin itseni hirviöksi. Miten saatoinkin itseni tähän tilanteeseen? Minun syyni, kun olen raskaana, minun vastuuni. Ei. Raskauteen tarvitaan kaksi, se ei ollut vain minun taakkani kantaa. Ja kuitenkin se oli. Vain minä määräisin kehostani tai ainakin minun pitäisi. Tunsin suurta häpeää. Olin epäonnistunut. Hetken lapsen pitäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta, koska silloin minun ei olisi tarvinnut kantaa syyllisyyttä sisälläni. Taakkani kevenisi, kunhan vain synnyttäisin lapsen. Hetken helpotus vaihtuisi vähintään kahdeksantoista vuoden vastuuseen uudesta elämästä. Pieni hinta siitä, että välttää julkisen häpeän? 

Seuraavassa hetkessä päätelmieni kehät tuntuivat lähes absurdeilta. Vaihtaisinko koko elämäni toisenlaiseksi vain siksi, että välttäisin nyt ikävät tunteet? Kyseessä oli kuitenkin minun elämäni. Kaipasin apua. Tuntui mahdottomalta pyöritellä ajatuksia sisälläni ja olisin halunnut huutaa. Sanat juuttuivat kurkkuuni tajutessani, ettei ollut ketään, kenelle olisin voinut tästä puhua. Aihe oli liian tulenarka, liian henkilökohtainen ja samaan aikaan kaikkien yhteinen. Jokaisella oli asiasta mielipide sukupuolesta ja iästä riippumatta. Selasin mielessäni läpi ystävien ja sukulaisten valikkoa. Kuvittelin kertovani tilastani jokaiselle yksitellen ja tulin siihen tulokseen, että jokaisen kohdalla vastaan tulisi ongelma. Liikaa tunnesiteitä, liikaa arvoja, liikaa moralisointia, liikaa syyllistämistä. Lääkäri oli puhunut mahdollisuudesta varata psykologille aika jos asia pohdituttaa, mutta ajatus vieraalle puhumisesta kaikkien jo koettujen kohtaamisten jälkeen tuntui viimeiseltä matkalta mestauslavalle. Olin jumissa pääni sisällä kuin nurkkaan ahdistettu saalis jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja.

Viikon odotus tuntui kuin rangaistukselta, joka minun annettiin kärsiä, koska olin hankkiutunut raskaaksi. Pohdin, oliko pakollinen odotus vain sattumien summa, vai oliko sen tarkoituksena antaa tulevalle äidille lisäaikaa vain hyväksyä raskaus ja jättää keskeytys sikseen. Mitä kauemmin odottaisin, sitä enemmän moraaliani koeteltaisiin mielikuvavauvani kasvaessa päivä päivältä isommaksi.

Lopulta suuri päivä koitti. Päivä, jonka jälkeen painajainen olisi ohi. Pian olisin parantunut sairaudestani, raskaus olisi pyyhitty pois kehostani ja elämästäni. Päättäväisyys otti vallan ja siirsi taka-alalle kipuilut lapsenmurhasta ja epäonnistumisesta. Tämä oli mahdollisuuteni ja minun oli tartuttava siihen. Toinen polku oli jo kuljettu loppuun.

Koko kehoni oli jännittynyt, enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa määränpäätä. Kehoni kävi niin kierroksilla, että päätin kuunnella Antti Holman podcastia, jossa kuulijat lähettävät hänelle kysymyksiä koskien erilaisia elämässä kohdattuja ongelmia. Holman rauhallinen ääni sai minut tuntemaan, etten ole matkalla aivan yksin. Hänen lohdulliset sanansa saivat minutkin rauhoittumaan ja hänen tarkkanäköiset oivalluksensa minut hymyilemään. Antin pehmeä ääni korvissani kuljin kasvottomien kanssamatkustajien joukossa kantaen sisälläni suurta salaisuutta. Metroverkosto tuntui valovuoden mittaiselta.