Abortti on Suomessa lailla turvattu, mutta sen saaminen vaatii aina lääkärin lähetteen ja perustelut sen tekemiselle. Abortti ei koskaan ole helppo valinta, sillä asioilla on aina niin monia puolia. Itse raskaudenkeskeytyksen kokeneena tahdon jakaa tarinani, sillä koen, että se on edelleen Suomessa tabu ja olen joutunut miettimään hyvinkin tarkasti, kenelle uskallan siitä kertoa. Seuraavat neljä blogini postausta käsittelevät aborttia käytännön kokemuksien ja tuntemuksien kautta.
-------------------------------------------------------------------------------------
Tuijotin epäuskoisena kahta punaista viivaa, jotka olivat ilmestyneet testin näyttöön. Tämä ei voi olla totta, ajattelin. Tämä ei tapahdu minulle. Mitä helvettiä minä nyt teen? Kuukautiset olivat myöhässä jo viikon ja ensin ajattelin sen olevan vain normaalia vaihtelua, olinhan juuri palannut kesäreissusta ja kroppa oli siitä vielä sekaisin. Vatsakin aristeli siihen malliin, että menkat alkaisivat minä hetkenä hyvänsä. Tässä täytyi olla virhe. Hiljalleen totuus iskeytyi tajuntaani ja aloin täristä. Tämä on painajainen! En halua! En voi, en jaksa! En halua taas ryhtyä äidiksi, jakaa kehoani toisen kanssa, muuttua taas omissa silmissäni rumaksi. Tämä on minun kehoni. Minun. Ei enää!
Olimme puhuneet mieheni kanssa muutamia kuukausia aikaisemmin siitä, että meidän perheen lapsiluku on nyt täynnä. Kuopus täyttäisi syksyllä kolme ja minä lähtisin vihdoin opiskelemaan lisää, pääsisin eteenpäin elämässä. Saisin olla muutakin kuin äiti. Kumpikaan meistä ei halunnut enempää lapsia. Pikkulapsiarki oli ollut raskasta ja päävastuu yhteisistä lapsistamme minulla. En ollut nukkunut kuuteen vuoteen kunnolla yhtäkään yötä ja edelleen vietin suurimman osan ajastani antaen itsestäni kaiken lapsille joutuen samalla luopumaan omista tarpeistani. Ei. En pystyisi käymään samaa läpi enää uudestaan. En halunnut olla raskaana.
Raskaudenkeskeytys. Se ei kuulostanut päässäni niin pahalta kuin abortti. Raskaus oli kuin sairaus, josta minun tuli parantua. Hankkiutua eroon. Itseni vuoksi. Syyllisyys alkoi painaa rintaani. Miten voin olla niin itsekäs, että ajattelen näin. Minun sisälläni on jotain, josta kasvaa lapsi. Ei. Ei se ole vielä mitään. Se on epämääräinen möykky, jollaisia valuu normaalisti kuukautisten mukana sisältäni. Ei se ole mitään sen enempää. Se on tila, joka minulla on. Se ei ole edes se. Ja samalla se oli.
Koko päivän mietin elämääni eteenpäin kulkien molempia polkuja, jotka voisin valita:
1) Keväällä synnyttäisin kolmannen lapsen. Jäisin töistä äitiyslomalle, aloittaisin alusta vauvavuoden, yövalvomiset sekä armottoman kehonmuokkauksen takaisin ihannemittoihin. Olisin taas kävelevä lypsykone. Elämäni suunniteltaisiin taas puolestani parilla vuodella eteenpäin.
2) Tekisin raskaudenkeskeytyksen. Jatkaisin elämäni suunnittelua kuten tähänkin asti. Hakisin opiskelemaan tai vaihtaisin työpaikkaa. Tekisin jotain radikaalia oman hyvinvointini eteen. Ottaisin elämäni ohjat omiin käsiini. Opettelisin olemaan onnellinen.
Se kuulosti suunnitelmalta. Se oli ainoa oikea ratkaisu.
Illalla kerroin miehelleni uutisen. Hän peitteli tapansa mukaan tunteitaan ja kysyi, mitä aioin tehdä. Kerroin ajatuksistani ja siitä, että en halua enää äidiksi, en koskaan. Oltuaan hetken hiljaa hän huokasi syvään ja sanoi: “Hyvä, en minäkään halua.” “Oon aika helpottunut kun oot tota mieltä.” Päätös tehtiin siltä istumalta, mutta keskustelimme asiasta loppuillan molemmat hiljaa itkien. Päätös oli varma, mutta se ei ollut helppo. Se oli tehtävä meidän itsemme vuoksi. Seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen ja varasin ajan sairaanhoitajalle.
Kommentit
Lähetä kommentti